Kampanja pyörähti eilen käyntiin ensimmäisellä herooisella seikkailulla. Paikalla olivat minä, Antti ja Marko. Antti teki itselleen Arestes Adonis -nimisen ithakalaisen hopliitin ja Marko delfoilaisen metsämiehen nimeltä Lykos. Hahmonluonti osoittautui nopeaksi ja kivuttomaksi operaatioksi, mitä nyt Marko sai heitellä statteja pariin otteeseen, että hahmolle heltisi herooiset ominaisuudet.

Molemmat sankarimme olivat saaneet kotiseutunsa oraakkelilta samat heksametrisäkeet:

 

Poseidon kutsuvi heimojen valiot, akhaijit luokseen.

 

Hurmehen punnita kentillä kunnian sankarit saapi.

 

Korintin seppele urostyön oivan on palkkio kuulu.

 

Maineteoist’ laulu kiirivi Akhaijan äärestä ääreen.

 

Kannaksel vartovi urhoja neitsehen aarre se hurja.

 

Kisaleikkien päälle sen varjo vuorena tummana nousee.

 

Sankarit varokaa. Kaatajan osa on kuuttaren kosto.

 

Sanojen innoittamina miehemme olivat suunnanneet  kohti Korinttia. Perillä he saivat huomata saapuneensa suureen helleeniseen urheiljuhlaan, sillä Korintin suosittu tyranni Kypselos oli antanut järjestää ensimmäiset Isthmian kisat Poseidonin kunniaksi. Helleenejä kaikkialta tunnetusta maailmasta oli saapunut tavoittelemaan himoittuja pinjaseppeleitä.

Kisojen aloitusuhria, Kypseloksen kustantamaa hekatombia Poseidonille, oltiin juuri aloittamassa, kun hirveitä alkoi tapahtua: jättiläismäinen ja raivoisa villikarju syntäsi kisakansan keskuuteen kylväen tuhoa ja kuolemaa. Kypseloksen soturit olivat kuin heinää hirmuisen karjun edessä. Paniikki levisi väkijoukossa ja hekatombin härät pääsivät vapaiksi ja villiintyivät. Kaksi sankaria kuitenkin uskalsi asettua petoa vastaan.

Lykosilla ja Aresteella ei ollt suurta onnea villikarjun kukistamisessa, mutta heidän sankarillisuutebnsa ei jäänyt huomaamatta. Lyhyen yhteenoton jälkeen Arestes päätti päästää karjun matkoihinsa. Sen sijaan hän kiinnitti huomionsa outoon liikkeeseen syrjemmällä Poseidonin temppelin sisällä. Lykos lyöttäytyi. hoplittitoverinsa seuraan.

Temppelissä oli varkaita. Inhat susimiehet, lykaanit, olivat rosvoamassa temppelin aarretta. Palkintoseppeleet ne olivat jo ehtineet viedä. Taas taisteltiin. Mittelö oli koitua Lykosin kohtaloksi, mutta onneksi Arestes piti pintansa ja surmasi petomiehet. Pääjoukko oli kuitenkin ehtinyt jo paeta seppeleet mukanaan. Kiitollinen Poseidonin pappi paransi miekkostemme haavoja taioillaan.

Karjun hyökkäys ja palkintoseppeleiden katoaminen tulkittiin kisaväen keskuudessa huonoiksi merkeiksi ja monet harkitsivat jo pikaista kotiinpaluuta. Kuultiinpa myös puheita, joiden mukaan hirvittävä onnettomuus oli tyranni Kypseloksen hybriksen syytä. Tyranni ymmärsikin, että ainoa tapa minimoida imagotappiot olisi pikainen ja päättäväinen toiminta. Niinpä hän julisti palkkion sille, joka kukistaisi karjun ja palauttaisi pyhät palkintoseppeleet. Palkkioksi Kypselos ilmoittii mitä tahansa, minkä hän tyrannina vain voisi antaa.  Helleenimme tarttuivat miehekkäästi haasteeseen ja lähtivät jahtiin vielä samana iltana. He eivät kuitenkaan olleet ainoat, sillä rhodoslainen pankrationisti Hermegoras seurueineen ilmoitti myös lähtevänsä ajoon.

Karjun jäljet yhtyivät pian lykaanien jälkiin. Pian jäljet poikkesivat polulta ja ajo vei protagonistimme Arkadian idyllisille vuorille. Sankarien perässä vaelsi Hermegoras, joten aikailua piti karttaa. Pittoreskeissa maisemissa aikansa harhailtuaan ja melkein tapettuaan uteliaan satyyrin Arestes ja Lykos viimein saapuivat kattilamaiseen laaksoon, jonka keskellä kohosi pöytämäinen kukkula, jonka laella oli temppeliraunio.  Ilmeisesti lykaanien pesäpaikka oli löytynyt.

Lykaanipartion tuhoamisen jälkeen toverukset hipsivät aivan vuoren juurelle metsän reunaan. Alkuun tuntui siltä, että sankareiltamme oli mielikuvitus hieman hukassa, mutta sitten paikalle kipittäneen nuoren faunin ansiosta miehemme Peloponnesoksella keksivät tiedustella temppelivuoren ympäristöä. Samalla he saivat kuula, että villikarju oli Artemiin oma ja että sen paimentaminen oli uskottu satyyreille, jotka nyt olivat neuvottomia, kun lykaanit olivat karjun vieneet. Tiedusteluretkellä kävi ilmi, että lykaanit ilmeisestikin majailivat luolastossa, johon oli kaksi suoraa sisäänkäyntiä. Lykaaneja salakuuntelemalla selvisi, että luoliin pääsisi myös vuoren laella jököttävän temppelin kautta. Pahaksi onneksi vuoren seinämät näyttivät pahoilta kiivetä. Muuten paljaat kalliorinteet kuitenkin olivat yhdeltä sivultaan korkeiden okapensaiden peitossa. Pensaiden välistä kohisi vesiputous. Sankarit päätivät koettaa onneaan siellä.

Uroomme kapusivat sankarillisesti vesiputouksen liukastamaa kalliota ja hämmästyivät suuresti, kun saivat huomata, että ylhäällä odottikin puutarha - villiintynyt ja ikivanha mutta puutarha kuitenkin. Puutarhan tiheät pensasaidat muodostivat tiiviin sokkelon, jonka halki pieni joki virtasi. Oivat sotiveikkomme ryhtyivät tutkimaan sokkeloa löytääkseen reitin ylös temppelille.

Sokkelolla oli vartijansa, sillä hyvin nopeasti seireenien laulu yllätti helleenit.Väkevä arestes lankesi lumoukseen mutta onneksi monineuvo Lykos pysyi omana itsenään. Seurasi tiukka taisto mutta lopulta urhomme kukistivat kaikki neljä siivekästä vihollistaan. Seireenien jälkeen oli rauhallisempaa ja sankarimme keskittyivät ihailemaan puoliksi kasvillisuuden peittämiä marmoripatsaita ja muita rakennelmia. Arestesta ja Lykosia ilahdutti myös kesynoloinen pöllö, joka istuskeli Athenen patsaan olkapäällä.

Pian nuoret keihäänheiluttajamme löysivät itsensä pieneltä aukiolta, jonka keskellä kasvoi omenapuu, jonka oksilta roikkui kolme heleänpunaista omenaa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Tyventä myrskyn edellä, saivat aseveljet todeta, kun jättiläismäinen puutitaani huojui heidän kimppuunsa oksat naristen ja juurakkojalkoja korkealle nostellen.

Ensimmäisenä puutitaanin otteeseen pääsi Lykos-parka. Metsästäjämme ehti kerran pistää kaarnaa keihäällään, mutta pian puuhemmo oli heittänyt hänet puutarhan keskellä kasvavaan lampeen. Lammessa hyökkäyslevä otti Lykosin otteeseensa. Taistelu hukkumista vastaan alkoi. Sillä välin Arestes teki parhaansa jättiläismäistä vihollista vastaan käyttäen apunaan niin öljyä ja tuluksia kuin ihan vain miekkaa ja keihästäkin. Puutitaani kuitenkin sai hopliitin tiukasti otteeseensa ja alkoi puristaa. Toverusten viimeiset hetket olivat epätoivoista pyristelyä: Lykos ei vain saanut leikattua leviä ajoissa poikki ja Arestes vain melkein onnistui miekallaan tappamaan puisevan vihollisensa. Niin kohtasivat sankarit loppunsa Protamionen puutarhassa.

Arkadian karju jäi siis näiltä sankareilta pyytämättä ja Isthmian kisojen seppeleetkin ovat yhäti kateissa. Seikkailu ei kuitenkaan ole ohi; sankarit vain vaihtuvat. Uudet yrittäjät lähestyvät pöytämäistä vuorta ja nuori fauni etsii Arkadian lehdoista pelottomia yrittäjiä auttamaan kansaansa...

Ensimmäset hahmokuolemat tulivat hyvin heti nyt alkuun. Pelaajia olisi varmaankin harmittanut enemmän, jos alta olisi kuollut levelöitynyt hahmo. Nyt onneksi meni ihan vain aloittelijoita. Todettakoon nyt vielä ääneen, että aion suhtautua täysin fatalistisesti pelaajahahmojen kohtaloon. En siis pelasta heitä jumalan kädellä missään tilanteessa. Näin siksi, että tämäntyyppisissä seikkailuissa haaste ja siihen vastaaminen hyvässä urheiluhengessä ovat nähdäkseni keskeisiä juttuja. Kun hahmot voivat oikeasti kuolla, tuntuvat saavutuksetkin joltain. Sen verran kuitenkin kannustan riskinottoon, että puolet kuolleen hahmon kehityspisteistä (glory, wisdom tai experience) siirtyy pelaajan seuraavalle hahmolle. Olkoon se vaikka edellisen elämän hyvää karmaa.