Pelaamassa olivat Antti, Kai, Marko ja minä. Sessio alkoi Poseidonin laulun kannelta, kun Metamakhos ja Tziki palasivat takaisin oikeaan muotoonsa. Alkuhämmennuyksen jälkeen Metamakhos hyväksyi elementalisti Eirelan suunnitelman suunnata kohti Manner-Hellasta ja Delfoita sen selvittämiseksi, miten Tyrakhion-paran voisi taas muuttaa lihaksi ja vereksi.

Neuvottelun aiheesta keskeytti valtava roc-lintu, joka kaarteli paikalle pohjoisesta päin. Hetken sankarimme saivat pelätä hyökkäystä, mutta sitten peto vain pudotti kynsistään uhkean amatsonin, joka molskahti laivan viereen. Neito poimittiin merestä ja hän kertoi nimekseen Katsuane. Varmasti jumalat olivat tällä tavoin heittäneet naissoturin yhteen Metamakhoksen ja Eirelan kanssa, joten sankarimme hyväksyivät hänet oitis toverikseen.

Matka jatkui Korinttiin, jossa tyranni Kypselos kestitsi seuruettamme. Korintissa seurue myös menetti osan jäsenistään, kun perämies Alektor lähti laivalla kohti Ithakaa viedäkseen suruviestin ja kivi-Tyrakhionin takaisin kotiin. Tziki puolestaan koki surua Tyrakhionin kuolemasta sekä voimakasta koti-ikävää. Molempiin hän päätti hakea helpotusta kotoa Arkadiasta, jonka lähellä nyt oltiin. Näin siis Kypseloksen juominkeiin osallistuivat vain Metamakhos, Eirela ja Katsoune.

Yöllä sankarimme herätettiin taistelemaan suurta lykaanijoukkiota vastaan. Susimiehet saivat tuta sankarien voiman ja niita ajettiinkin takaa aina Delfoin - Boitotian tien risteykseen, missä ne lopulta karkasivat raskaita tappioita kärsineinä kohti Thebaa. Lepohetken jälkeen sankarit puolestaan suuntasivat Delfoin tielle.

Delfoissa kärsittiin aluksi erimielisyyksistä Apollonin pappien kanssa, mutta lopulta toverukset pääsivät Pythian eteen. Vastauksena kysymykseen siitä, miten Tyrakhionin voisi palauttaa elävien kirjoihin, oraakkeli lausui säkeensä:

Olympon suosio kiven

lihaksi saa.

Areen veri

isänsä vihaa kärsii.

Yhtä palvelette, toisen suututatte. Silti

Valita on pakko.

Areen pappia konsultoituaan toveruksemme arvelivat, että heidän oli määrä suunnata Thebaan, jonka asukkaat ovat Areen jälkeläisiä.

Theba paljastui ilottomaksi kaupungiksi, jossa oltiin syystäkin varuillaan: vanha kuningas Labydkos oli kuolinvuoteellaan ja Areksen hirmuiset linnut olivat jo viikon ajan hyökkäilleet kaupunkiin. Selvisi myös, että kuninkaalla oli kaksi poikaa, vallanperijä Laios ja maineikas Prothenor. Laios oli vakavamielinen mies, joka polveutui Areesta sekä isänsä että äitinsä puolelta. Hilpeä ja karismaattinen Prothenor puolestaan oli äitinsä puolelta Afroditen sukua.

Erinäisten vaiheiden jälkeen päätettiin, että kaupungin murheet johtuivat siitä, että joku asukkaista oli syyllistynty hybrikseen ja herättänyt Areksen vihan. Sankariemme pääepäillyt olivat mainitut puoliveljekset. Sankarit pääsivät myös ottamaan mittaa stymfalian linnuista, jotka ampuivat sulkasna pronssinuolina ja olivat muutenkin koitua tovrusten kohtaloksi. Niin täpärällä oli tilannet, että Eirela lopulta joutui lupaamaan esikoisensa Boiotian järvessä asuvalle naiadille, että tämä paransi kentaurin.

Seuraavaksi punottiin suunnitelma: Prothenor ja sankarimme lähtisivät selvittämään, mistä Areen linnut tulivat. Kaikki näyttikin menevän hyvin aina siihen asti, kun Prothenor petti protagonistimme. Paljastui, että Prothenorilla oli maaginen Areen susinaamio, jolla hän kykeni hallitsemaan lykaaneja. Toveruksiamme ei kuitenkaan surmattu, vaan heidät lukittiin hylätystä luolakompleksista löytyneeseen viinikellariin. Oli Eirelan aika näyttää kykynsä. Elementalistin loitsujen avulla sankarien onnistui paitsi paeta, myös kukistaa Prothenor ja hänen petomaiset miespalvelijansa.

Kun Prothenor oli hahmojen armoilla, hän paljasti varastaneensa naamion Areen pyhäköstä korkealta vuorilta. Hän oli halunnut hallita lykaaneja syöstäkseen Laioksen vallasta. Tämän hän tahtoi tehdä siksi, että Laios ja hänen vaimonsa Iokaste olivat syyttä surmanneet oman poikansa eivätkä he siksi Prothenorin mielestä sopineet Theban ensimmäiseksi pariksi. Kun Prothenor vielä varoitteli sankareitamme Areksen temppelin vaaroista, he säästivät Thebalaisen hangen.

Session lopuksi ryhmä vielä käsiv Areen pyhäkössä pilkkomassa sitä vartioineen pronssihärän sekä palauttamassa Areen naamion. Sitten he toimittivat Prothenorin Afroditen temppeliin Thebaan ja ilmoittivat Laiokselle, että Theban kirous oli murrettu. Laios palkitsi naiset ratsuilla ja Metamakhoksen orjattarella, minkä jälkeen sankarit karauttivat khti uusia seikkailuja.

Saavuttivatko he sitten jumalten suosiota? Sitä on vaikea sanoa: toisaalta he tarkoin varoivat käymästä sen enempää Aresta kuin Afroditeäkään vastaan, mutta toisaalta he eivät myöskään varauksetta asettuneet puolustamaan kummankaan asiaa. Olympoksen mustasukkaiset jumalat harvoin rakastavat järkiratkaisuja ja haaleita kompromisseja. Toisaalta lienee ihan hyvä, ettei myöskään hanki niskaansa vihaa, josta myöhemmin joutuisi maksamaan.

Gynos-seikkailu siis päättyi lopulta kuningatar Polymenan tappioon, minkä jälkeen sankarimme kiipesivät Heraioniin ja pääsivät siittämään uuden sukupolven heradeja. Gynosin lain mukaan heidän oli urotekonsa seurauksena poistuttava saarelta. Poseidonin laulu otti kurssin kohti Kreetaa, tuota villiä saarta, jota asuttavat vain muutamat rajaseudun helleenit ja oudot olennot ja jonka päällä muinaisen Atlantiksen haamu vaeltaa.

Kreetalla sankarimme pääsivät pian selvittelemään Plataniaksen metsän asukkaiden riitoja. Riitaomena oli sytyttänyt kentaurien ja muun metsän väen välille kiistan siitä, kuka oli kaunein. Tätä sankarimme pääsivät tuomaroimaan ja onnistuivat junailemaan tilanteen lopulta hyvin diplomaattisesti. Seikkailu oli sangen hauska ja etenkin oikeisiin brutaaleihin kentaureihin tutustuminen tuntui tekevän pelaajiin vaikutuksen.

Plataniaksen omenan jälkeen sankarit puolivahingossa eksyivät Rhean temppelin alla sijainneeseen muinaiseen labyrinttiin, jossa asusteli minotaurivariantti jos toinenkin: twinotaur, psychotaur, pyrotaur...MEGATAUR! Labyrintista sankarit löysivät muinaisen ennustussuun, jonka lausuma heksametri ohjasi heidät etsimään atlantislaisen rosvottaren Laodiken muinaista piiloa ja vankilaa Kefalonista Kreetan länsikärjestä. Näistä ja muista tapahtumista voi lukea myös Pelilaudan foorumilta. Oraakkelisuun lausumat säkeet:

Kuulkaahan heerokset neuvoa viisasta ikiemo Rhean:

Unohdus peittävi piiloa Laodiken taitosan varkaan.

Kerran hän kuuluisa oli kautta tunnetun maapiirin rantain.

Atlantiin tyttären rohkeuden tuns’ moni aikana härkäin.

Vaan vihan Olympon päällensä hankkivi Laodike, kun hän

röyhkeenä jumalten omahan kajosi nektariin heidän.

Ylpeä Atlantis paikkansa unohti. Laodiken teko

viimeinen loukkaus, sietänyt sitä ei korkea Zeus.

Merehen vaipuvat Atlantiin kukkivat kunnahat korkeet.

Poseidon Laodiken muotoa muutti ja vangiksi meren

myrskysän neitosen luolaansa Kefaloon laittohe tursas.

Aarteet vain seurana Laodiken surkean luolissa makaa.

Niitä te sankarit kaipaatte, Kreetan kun emäntä kutsuu

huomisen synkkinä päivinä teit’ Minotaurosta tappaan.

Nereidein apuhun luottaa te voinette. Kaupan he tarjoo.

Kefalonissa sankarit taistelivat iljettäviä groteskeja vastaan ja saivat liittolaisia nereideistä. Onni kuitenkin kääntyi, kun Hera yön turvin muutti Metamakhoksen ja Tzikin pienoispatsaiksi ja ilmoitti Tyrakhionille, että hänen olisi kohdattava Laodiken luolan vaarat ilman ystäviensä apuna rangaistukseksi uhrien laiminlyömisestä Heraionissa. Sattumalta nuori aristokraattimme sai kuitenkin avukseen viehkeän Eirela-elementalistin. Kaksikko kävi urheasti vaaroja päin mutta kauhu oli suuri, kun kävi ilmi, että Poseidon aikoinaan loihti Laodiken gorgoniksi, jonka kasvojen näkeminen kivettää. Niin karkasi elo Ithakan pojan suonista, vaikka hirviö voitettiinkin. (Nimi lisätty marmoritauluun.) Vain Eirela palasi luolasta pari taikaesinettä ja pari outoa karttaa rikkaampana. Suruissaan Poseidonin laulun miehistö kantoi kapteeninsa kiviruumiin laivalle. Mahtaako Hera nyt taikoa Metamakhoksen ja Tzikin takaisin lihaksi ja vereksi? Mitä he tekevät Tyrakhionille?

Palatsiin saapumisen jälkeen Tziki käytti kaiken kaunopuheisuutensa valmistellessaan hovia tulevaan paljastukseen. Nymfin koukeroisten sanojen jälkeen kuningatar Polymenan ratkaisu oli brutaalin suoraviivainen: hän komensi sotapäällikkönsä Diomedan surmaamaan Zephyroksen, ennen kuin itse oli edes ottanut sankareita muodollisesti vastaan. Orjuutettu Tyrakion asetti miekkansa Diomedan miekan tielle. Henkensä täpärästi säästänyt Zephyros puolestaan komensi orjansa surmaamaan Diomedan. Äkkiä megaronissa oli täysi taistelu.

Yhdellä puolella olivat sankarimme ja toisella Diomeda ja hänen hopliittinsa sekä kuningatar Polymena ja tämän Heran valtikan voimalla manaamat elävät jättiläiskaryatidit. Taistelu oli kiivas mutta nopeasti alkoi näyttää siltä, että elollistetut neitopatsaat olisivat sankareille kuolemaksi. Zephyros sortui kuoliaana marmorikäden heilahdukseen, ennen kuin oli ehtinyt loihtia ensimmäistäkään kertaa ja kohta kovasti loitsimista yrittänyt Tziki sekä onneton Tyrakhionkin makasivat maassa henkitoreissaan. Metamakhos oli sankarien ainoa toivo ja hänkin oli vain yhden naarmun päässä kuolemasta.

Kentauri selvästi oli jumalten suosiossa, sillä vastoin kaikkia odotuksia hänen onnistui ensin lyödä poikki Heran valtikka, jolloin karyatidit kivettyivät niille sijoilleen (toinen tulikuoppaan ja toinen valtaisuimen tuntumaan). Sen jälkeen aivan yhtä sankarillisesti hänen onnistui taistelun tuoksinassa siepata kuningatar syliinsä ja karauttaa pois vihollistensa keihäitten ulottuvilta. Metamakhoksen arvokas panttivanki muutti tilaisuuden äkisti ja taas päästiin puhumaan.

JATKUU

Polymena otti valtikan vastaan mutta ei ollut aivan hyvillään Iolen kuolemasta, sillä nuori papitar oli ollut hänelle perin läheinen. Diomedan mukaan Iole oli ollut Polymenan valinta vallanperijäksi. Lupaustensa mukaan kuningatar kuitenkin palkitsi sankarimme. Tyrakhion sai Tritonien verkon, mutta oreadimme palkkiossa oli kitkerä sivumaku, kun Polymena kertoi, että Metamakhosin hengen säästämisessä olisi Tzikille palkkiota tarpeeksi. Korskeasti nuori aristokraattimme Tyrakhion vielä lupasi kukistaa pahat voimat lopullisesti.

Myöhemmin samana päivänä vietettiin Iolen hautajaisia, mutta tapahtua alkoi vasta seuraavana yönä, kun kauhea akka surmasi oraakkelin, jonka oli määrä puhua sankareillemme seuraavana aamuna. Pienen hässäkän jälkeen käytiinkin jo sanaharkkaa heradien onnettomuuksien syistä. Diomeda rohkeni epäillä, että niiden takana tosiaan olisi jokin heradien itsensä tekemä rikos, kun taas Polymena hylkäsi moisen ajatuksen ja vaati suoraviivaista ratkaisua: noita, joka oli lumonnut Iolen ja manannut pahoja henkiä sekä yllyttänyt villimiehet heradeja vastaan, pitäisi surmata ja se siitä. Sankarit eivät epäröineet tarttua haasteeseen, vaikka heillä epäilyksensä olikin.

Tyrakhionin laiva Poseidonin laulu vei sankarit Gynosin saaren itäosiin, jossa Andraikonina tunnetun paikan oli määrä sijaita. Andraikonista sankarit odottivat löytävänsä Hecaten pyhäkön, josta paha kaiketi oli alkunsa saanut. Nymfitaikuuden ansiosta sankarit pääsivät vaeltamaan huomaamatta halki muinoin autioituneiden seutujen. Yllätettyään vartijat (kaksi villimiesta ja yhden traakialaisen sikamiehen) he saivat näkyviin Andraikonin rauniot, joita käytiin tarkkailemaan.

Pian kävi ilmi, että hirviöitä johti kaunismuotoinen helleeni, joka soitteli panhuilua suuren temppelin portailla. Palveluksessaan hänellä oli koko joukko sikamiehiä ja ilmeisestikin kaivaustöihin orjuutettuja villejä. Ensimmäiseksi sankarimme päättivät kuitenkin tutkiä heitä lähinnä sijainnutta pyhäkköä. Kukaan ei huomannut mitään, kun hurja joukkomme hiippaili pyhäkköön, joka paljastui Hecaten palvontapaikaksi. Keskellä salia oli kammuttava kaivanto, joka ilmeisesti ulottui aina Tartarokseen asti. Niin Tyrakhion kuin Metamakhoskin ponnistivat voimansa äärimmilleen sulkeakseen kuilun suun kivilaatoilla, mutta liian vähän oli sankareillamme ruista ranteessa. Sankareiden puuhastellessa tilanne alkoi kehittyä, kun tuli vahdinvaihdon aika.

Vihollisen leirissä syntyi aika hässäkkä, kun paljastui, mitä etuvartiolle oli käynyt. Pikaisen taktiikkapalaveri jälkeen sankarit päätyivät suoraan hyökkäykseen ylivoimaisen vihollisjoukon keskelle. Seurasi suuri taistelu, jossa Tyrakhion ja Metamakhos saivat tuntuvaa apua Tzikin manaamalta kivititaanilta. Villimiehet ja traakian karjut osoittautuivat aika rimpuloiksi tässä käsittelyssä. Tziki seurasi taistelua näkymättömänä.

Pian jäljellä oli vihollisia vain Andraikonia halkovan rotkon toisella puolen, jonne johti kapea riippusilta. Auttaakseen viimeisen vihollisen nitistämisessä Tziki teki itsensä näkyväksi. Heti rankaistiin: riippusillan kesellä tuli näkyväksi aiemmin pan-huilua soittanut mies, joka välittömästi lumosi nymfimme. Ei aikaakaan, kun kivititaani oli muuttunut taas kiveksi ja kaunottaremme sipustellut kiltisti rotkon toiselle puolen vihollisten vangiksi. Noitien mahti on peloittavaa.

Vihollinen yritti neuvotella, mutta Hellaan miehet eivät olleet juttutuulella. Vastustaja luuli olevansa vahvoilla rotkon toisella laidalla, mutta turvallisuudentunne osoittautui harhaksi, kun Metamakhos loikkasi ikimuistoisen loikan yli rotkon suoraan sikamiesten kimppuun. Hässäkän turvin myös Tyrkahion ryntäsi siltaa pitkin vihollisen kimppuun. Vihollisnoidan kuviot sotkeutuivat pahemman kerran, kun hän ei päässytkään taikomaan rauhassa vaan joutui lähitaisteluun kentaurin kanssa. Lyhyen kahakan päätti lopulta Tziki, joka heti lumouksesta vapauduttuaan paiskasi Zeuksen salaman vihollisten johtajan selkään. Noita sortui maahan henkihieverissä. Sikamiehiä ei huivittanut jatkaa taistelua, kun palkanmaksaja oli mennyttä, joten ne antautuivat sillä ehdolla, että saisivat paeta rauhassa. Sankarit suostuivat, joten pian päästiin kuulustelemaan vankia.

Henkitoreissaan noita kertoi tarinansa. Hän oli Zephyros, ainoa poikalapsi, joka heradeille oli koskaan syntynyt. Kaiken lisäksi hän oli Diomedan veli ja Polymenan tyttärenpoika. Mitenkään hän ei kuitenkaan osoittanut tietävänsä Diomedasta. Sen sijaan Zephyros uhkui vihaa Polymenaa kohtaan, jonka hän kertoi surmanneen äitinsä Inomestran kauhean akan hahmossa ja myyneen Zephyroksen orjuuteen. Puhelias Zephyros paljasti myös, että villimiehet olivat heradien aviomiehiä, jotka Hera oli muinoin kironnut uskottomuuden tähden. Sankarimme olivat nyt dilemman edessä: miten heidän nyt pitäisi suhtautua hirveään hybrikseen syyllistyneeseen kuningattareen ja tämän tehtävään? Zephyroksen kosto oli oikeutettu, mutta toisaalta hän ei sokean vihansa vuoksi välittänyt sivullisista uhreista.

Aikansa sankarit yrittivät puhua Zephyrosta jonkin toisenlaisen ratkaisun taakse, mutta nuori noita oli vannonut valansa Haadekselle, joten hän ei antanut periksi. Sankarit päättivät nukkua yön yli ja ratkaista asian sitten. Zephyros sidottiin ja miehemme pitivät vuoron perään vahtia hänen vuoteensa vieressä. Aamuyöstä tilanne mutkistui, kun Zephyros onnistui synkällä taikuudellaan orjuuttamaan Tyrakhion paran. Noita ei kuitenkaan usuttanut ithakalaista toveriensa kimppuun vaan selvästi kostajalla oli jotakin muuta mielessään.

Session loppu meni Zeuksen temppelin takaa vuoren sisästä löytynyttä luolastoa tutkien. Noita oli määrännyt Tyrakhionin tutkimaan käytäviä aarteiden toivossa, mutta tätä eivät muut sankarit tienneet. Luolastoissa toverukset saivat tehdä tuttavuutta automatonien, minotaurien ja muumioiden kanssa. Kiinnostavimmat kohtaamiset kuitenkin olivat ennustava reliefisuu sekä Tartarokseen johtavat portaat. Ennustajasuu ilmoitti Tyrakhionille, että Troijan kaupinki olisi sortuva hänen miekastaan. Metamakhoksella ei käynyt yhtä hyvä tuuri, sillä suu tyytyi vain tarttumaan hänen käteensä. Tziki ei rohjennut Metamakhosin kohtalon jälkeen suuta kokeilla. Tartaroksen portaita toverukset kulkivat, kunnes edestä kuului Kerberoksen haukku. Viisaasti Tziki sai urhomme luopumaan hyökkäyksestä manalaan. Luolastoista sankarit palasivat kunniakkaita kokemuksia rikkaampina. Myös beta-säteiden sauva tarttui heidän matkaansa atlantislaisten ylimysten haudoista.

Oikea kello alkoi olla jo paljon, joten seikkailu lopetettiin luolastojen tutkimisen jälkeen. Vielä sankarien pitäisi päättää, mitä tehdä Zephyroksen ja Polymenan kanssa ja Heraionin vuorikin on kiipeämättä, mutta se on toisen tuotantokauden asia...

---

Tällä erää pelit ovat nyt ohi. Kesä vie miehiä, joten ainakin taukoa on tiedossa. Itseäni kyllä houkuttelisi vielä viedä Gynosin tarina loppuun asti ja myös massiivinen Tomb of the Bull King odottaa vielä pelauttamista. Aika näyttää. Tuntui kuitenkin, että peliporukan kemiat toimivat sillä tavalla, että olisi mukava toistekin pelta tällä kokoonpanolla.

M&M on ollut aika mukava tuttavuus. Homeerinen meininki on pelin myötä auennut kuin itsestään ja se on myös sopinut hyvin yhteen klassisen luolastoseikkailuroolipelaamisen kanssa. Systeemissä pidän erityisesti siitä, miten hahmoluokilla on oma luonteensa, joka syntyy niiden erilaisista bonuksista ja erikoiskyvyistä. Rasittavaa M&M:ssä on sääntökirjojen selaaminen. En vielä osaa systeemiä niin hyvin, että muistaisin kaikki erikoiskyvyt ja -tilanteet, joten asioita joutuu tarkistamaan yhtenään. Tästä tietysti pääsisi, kun vain säveltäisi, jos ei muista. Olen kuitenkin tahtonut opetella systeemiä sellaisena kuin se on, joten en ole viitsinyt turvautua tähän normaaliin toimintatapaani. Toinen rasite on ollut luolastoseikkailujen työläät valmistelut. Jos luolastosta koettaa saada taktisesti mielenkiintoisen, kuluu pelin valmisteluun enemmän aikaa, kuin mihin nyt kypsällä iällä on tottunut. Puutteista huolimatta M&M on kuitenkin ollut mukava tuttavuus ja se on omassa arvoasteikossani ajanut ohi punalaatikko-DD:n tämän genren pelien sarjassa.

Pelaamassa olivat itseni lisäksi Antti ja Wille. Alkajaisiksi Antti noppasi itselleen uuden hahmon: aristokraatti Tyrakhion Innokkaan Ithakasta. Tyrakhionin jumalaiset sukujuuret (polveutuu Poseidonista) todella näkyivät nuoren ylimyksemme stattirivissä. En ole tästä ollenkaan pahoillani, sillä kaikki, mikä edistää hahmojen hengissä pysymistä, otetaan vastaan aplodein.

Varsinainen peli alkoi Korintista, jossa Metamakhoksen juopporemmin remuamiseen kyllästynyt Zikiziki päätti lähteä yökävelylle. Jumalaisen kauniin nymfimme näki Korintin kaduilla Tyrakhion, joka puolestaan ei halunnut viinituvassa kuunnella juttuja Isthmian kisoista, koska oli niistä itse myöhästynyt (sekoitettuaan styyrpuurin ja paapuurin). Aristokraatti lähti seuraamaan oreadiamme tämän tenhovoiman lumoamana. Tilanne olisi voinut kehittyä kutkuttavaksi, mutta tienristeyksen hermin kohdalla itse Hermes keskytti varovaiset tunnustelut ilmestymällä pyörretuulen saattelemalla. Majesteetillinen jumalten sanansaattaja lausui sankareillemme seuraavan heksametrin:

Kuulkaa, oi  sankarit  Hellaan maan, Olympon  jumalten  sanaa: 

Poikansa  palajaa,  hädässään heradit  heerosta   kaipaa. 

Kostoa  hankkivi  noita se  synkeä  vallalta äitein. 

Muistaos  urhoni: kultaa ei kaikki mi  kauniisti  kiiltää, 

ei väärin  veriset  teotkaan  suvun kun  tähden ne  tekee.

Silti ei viaton uhriksi kostajan joutua  saane,

oikeus sokeana, kuurona rikkoa itseään vastaan.

Hybriksen saasta jo temppelin häpäsee korkean Heran.

Hurmehen puroset juoksevi suvusta heikoksi tehden.

Suku uus kasvakoon surmatun sijalle. Miestyö oottaa.

Theralta auringon laskua päin vie yli vetten matka . 

Kiireesti purjeita nostakaa. Gynosin kansa jo vartovi teitä! 

Kaksikon johtopäätökset olivat selvät: jumalten tehtävästä ei voi kieltäytyä. Hieman epäselvää tosin oli tehtävän yksityiskohdista. Paikallisesta Heran temppelistä haettiin neuvoa, jolloin runosäkeet saivat ainakin joitain selityksiä, kuten sen, että heradi tarkoittaa Heran jälkeläistä. Ystävämme päättivät ottaa Tyrakhionin laivan ja suunnata merelle. Laivan valmistautuessa lähtöön Zikiziki yritti kovasti saada Metamakhosta heräämän, mutta kentaurin juoponuni oli syvä, joten nymfi kirjoitutti maanmiehelleen sanan siitä, mihin on mennyt.

Tyrakhionin suorittama uhri selvästi takasi Poseidonin suosion, sillä reipas myötätuuli tarttui Poseidonin laulun purjeeseen. Välimeren korkea taivas ja kirkkaat sinivedet tekivät suuren vaikutuksen Zikiin, joka tulisi kokemuksesta kuittaamaan myöhemmin useammankin viisauspisteen. Laivalla sankarimme saivat kuulla lisää juttuja Theran kirostusta saaresta, jolla muinoin kohosi Atlantiksen ylpeä kaupunkin mutta jota nykyisin asuttivat vain katkerat aaveet ja sanoinkuvaamattomat hirviöt. Onneksi saarelle ei kuitenkaan tarvinnut rantautua vaan purjehdusta jatkettiin sen ohi länttä kohti.

Tunnelmointi päättyi, kun sankarimme saapuivat Gynosin rannoille. Käynnissä oli taistelu rannalle vedettyjä laivoja puolustavien hopliittien ja rujojen villimiesten välillä. Sankarien hämmästys oli suuri, kun he havaitsivat, että hädänalaiset hopliitit olivatkin kaikki naisia. Epäröimättä Tyrakhion loikkasi helleenien avuksi, kun Ziki jäi laivan kannelle tekemään taikojaan. Kyttyräselkäisistä villimiehistä ei lopulta ollut suurta vastusta oreadin manaamalle kivititaanille ja Ithakan ylivoimaisesti esiintyneelle uroolle. Lyhyen ottelun jälkeen Diomedaksi esittäytynyt hopliittien komentaja kutsui vieraat mukaansa kuningatar Polymenan eteen Gynosin kaupunkiin.

Vanha mutta arvovaltainen ja kaunis heradien kuningatar Polymena kiitti ensin seikkailijoita avusta, minkä jälkeen puhe pitopöydän ääressä kulki heradien omalaatuiseen elämänmuotoon ja Gynosin saaren oloihin. Kävi ilmi, että heradien kansa koostui yksinomaan naisista. Samoin kävi ilmi, että heradit lisääntyivät saarelle aina silloin tällöin eksyvien sankarien kanssa. Kunnian saisivat heerokset, jotka onnistuvat kiipeämään vuoren laella sijaitsevaan Heraionin pyhäkköön. Laki oli kuitenkin ankara: maattuaan saaren nais(t)en kanssa miehen olisi poistuttava Gynosista ikiajaksi ennen seuraavaa aamunkoittoa.

Soturi Diomeda (joka oli paljastunut Polymenan tyttärentyttäreksi) puolestaan kertoi villimiehistä, jotka asuttavat saaren autiota itäosaa. Aikaisemmin ne eivät olleet kyenneet järjestäytyneisiin hyökkäyksiin mutta nyt ne olivat jo useita kertoja hyökänneet suurella joukolla heradien kimppuun ja iskeneet pahasti heidän suontaan. Tämä sai Zikin otaksumaan, että villimiehiä kenties johti joku ulkopuolinen. Villimiesmurheiden lisäksi Diomeda kertoi myös oudoista katoamistapauksista. Osa kadonneista naisista oli myöhemmin löydetty syrjäisistä paikoista kuiviin imettyinä. Monenlaiset olivat siis heradien murheet. Ilta kuitenkin jatkui iloisissa merkeissä.

Leppoisan vierailun sävy muuttui heti aamulla, kun Tyrakhion herätettiin keihäänkärjellä ja vietiin julmistuneen Polymenan eteen. Kiveen sulautunut Zikikin ilmaantui äkkiä paikalle. Aluksi Polymena syytti kaksikkoa aarteensa Heran valtikan varastamisesta yön aikana, mutta toverukset pystyivät pian osoittamaan syytökset järjettömiksi. Kun he vielä vannoivat syyttömyytensä Haadeksen nimeen, kuningatar vapautti heidät. Pian tilanne kääntyikin siihen, että heradien hallitsija lähetti kulkijamme valtikan ja sen mitä ilmeisimmin vieneen papitar Iolen perään. Palkkiokin luvattiin.

Alkukankeuden jälkeen Iolen jälkiä oli helppo seurata. Ne johtivat yli kumpuilevien viljelysten ja niittyjen amfiteatterille, jonka katsomossa Iole istui. Nyt lähti Ziki hieman tiedustelemaan tilannetta, kun taas aristokraattimme jäi odottamaan syrjemmäs ratsuineen. Ulkonäköään muuttanut nymfi lähestyi varovasti Iolea ja sai huomata, että Polymenan apulainen itki lohduttomasti. Ziki yritti lempeästi lypsää tytöstä tietoja, mutta kaikki oli kovin hajanaista ja sekavaa, kuin Iole ei olisi kaikkea pystynyt kertomaan. Aina, kun tuli puhe siitä, kuka valtikan oli määrännyt varastettavaksi, sanat kuolivat Iolen huulille. Sen sijaan hän itkuisena varoitti Zikiä epämääräisesti Tartaroksen kauhuista, Hecaten pyhäköstä ja kuolemasta, jos hän jäisi.

Iolen puheet saivat katetta, kun paikalle äkisti lipui äännettömäsi lepakonsiivillään kauhea ker. Armoton kamppailu alkoi, kun Ziki joutui aluksi yksin kohtaamaan naispaholaisen. Nymfimme haavoittui vakavasti ja tilanne näytti jo huolestuttavalta, kun hän paiskasi Zeuksen salaman ohi vainoojastaan. Onneksi Tyrakhionilla oli ratsu, joten hän pääsi nopeasti paikalle. Tartaroksen kauhu kävi tämän uuden, vaarallisemman vihollisen kimppuun. Zikin taistelu ei kuitenkaan ollut ohi, sillä yllättäen Iole kävi nyrkein hänen päälleen. Seurasi toisaalta eeppinen yhteenotto ithakalaisen ja kerin välillä ja toisaalta vähemmän hohdokas akkatappelu Arkadian nymfin ja papittaren välillä. Jumalat suosivat sankareita eivätkä vaurionopatkaan tehneet tepposia. Viholliset jäivät pian alakynteen eivätkä päässeet edes vetäytymään. Ensimmäisenä naapuristaan suoriutui Ziki, joka kaivoi Heran valtikan Iolen pitelemästä korista ja murskasi sillä tyttöparan kallon. Tämän jälkeen ei mennyt kauaa, kun Tyrakhion katkaisi Hekaten kyökkipiian kaulan. Polymenan tehtävä oli suoritettu, mutta kaikkiin kysymyksiin ei ollut saatu vastausta. Lepohetken jälkeen toverukset suuntasivat takaisin Polymenan palatsiin.

---

Kukaan ei kuollut! Sessio jää aikakirjoihin siitä, ettei peliä tarvinnut keskeyttää hahmonluontia varten. Hyvä, hyvä. Illan lopuksi jaettiin kehityspisteitä, minkä johdosta Tsat Zikiziki nousi toiselle tasolle. Nuoren Tyrakhionin pitää vielä surmata vaikkapa 24 villimiestä, niin sama on hänelläkin edessä. Tein kehityspisteiden jaosta nyt sellaisen linjanvedon, että osallistumiseksi hirviön surmaamiseen katsotaan muukin aktiivinen toiminta kuin hirviön haavoittaminen. Tämä parantaa etenkin taistelussa tukiroolissa olevien hahmojen (kuten parannusta tarjoilevan Zikin) tienausmahdollisuuksia. Säännön ei pitäisi olla keltään pois, joten tästä ei varmaan tarvitse enempiä vääntää.

Seikkaliua päästiin taas jatkamaan samalla miehityksellä kuin viimeksi (minä, Marko, Wille). Pienen pähkäilyn jälkeen sankarimme saivat paikannettua ilkeämieliset lemurit, jotka heidät olivat putsanneet. Pelkurimeisista pikkuveijareista ei juuri ollut vastusta uroillemme, kun he ottivat omansa takaisin. Kun penteleiltä löytyi vielä parannusjuomakin, oltiin pian valmiina jatkamaan luolaston tutkimista.

Tällä kertaa kreetalaiset (kretiinit?) päättivät tunkeutua holviin lykaanien pääoven kautta. Tiukan yhteisen voimainponnistuksen jälkeen pronssivahvisteiset ovet antoivat periksi ja aarrejahti alkoi. Luolastohan oli käytännössä tyhjä, joten kojtaamisia ei enää paljoa ollut, mitä nyt tutnemattomaksi jäänyt örähtelijä, joka oli salvalla suljettu omaan kammioonsa ja muutama luuranko. Örähtelijän pojat jättivät viisaasti yksinänsä örähtelemään, mutta luurangoista tuli ongelma. Zeus avita, niistä tuli ongelma!

Luurankojen tuhoaminen oli seuraavien parin pelitunnin ainoa päämäärä. Ensin yrittivät Kroton ja Sakis, jotka epäonnisesti törmäsivät äänettömien vartijoiden keskelle. Seurasi homeerista mutta turhaa vastarintaa, kun toverukset pikkuhiljaa sortuivat ylivoiman edessä. helppo aloitusseikkailuni oli taas niellyt parit sankarit. Muinainen kirous vieläpä animoi sankarimme luurankorivistöjen täydennykseksi. Tehtiin uudet hahmot.

Marko pyöräytti itselleen Xenian amatsonien maasta ja Wille Tzat-Zikiziki-nimisen vuorinymfin eli oreadin. Hahmojen alku oli vahvaa pehmopornokuvastoa, vain vaahdolla pestävä auto puuttui. Fiilistelyn jälkeen päästiin taas luolaston kimppuun. Valtavan systemaattisesti suunnistaneet sankarittaremme onnistuivat kuin onnistuivatkin lopulta löytämään saman luurankokammion, jossa edeltäjänsä olivat loppunsa kohdanneet. Kuolettavan tarkasta nuolisateesta ja parannustaioista huolimatta, ei ollut onni taaskaan myötä. Xenia sortui luurankojen aseisiin mutta onneksi Ziki tajusi liueta paikalta sulautumalla luolaston seinään. Markolle uusi hahmo.

Ystävättärensä surkeasta kohtalosta järkyttynyt Ziki totesi pian, että apuvoimia kaivataan Artemiksen karjun kesyttämiseen ja niin hän suuntasi luolastosta takaisin laaksoon. Kaikeksi onneksi sattui niin, että paikallinen kentauri Metamakhos oli juuri niityllä laukkailemassa. Hetken suostuttelun jälkeen lihaksikas partasuu suostui auttamaan viehkeää oreadiamme. Luolastoon siis.

Aikaisemmat hyökkäysaallot olivat pehmittäneet luurankoja sen verran, että metamakhosin onnistui kukistaa ne. Etenkin Metamakhoksen laukkahyökkäys osoittautui tehokkaaksi tyhmää taktiikkaa noudattaneita luuveikkoja vastaan. Pian ne olivat vain luujauhoa kentaurin kavioissa. Oi, mahtava Metamakhos. Seuraavaksi vuorossa piti olla villikarjun kesyttäminen Protamionen omenan avulla. Epäonneksi elukka oli kuitenkin ehtinyt murtautua ulos lätistään. Alkoi jäljitys.

Maaginen kärsäkäs osoittautui ovelaksi saaliiksi, joten se pääsi aina Korinttiin asti ennen kuin sankarimme sen saavuttivat. Korinttilaiset katselivat kauhuissaan talojensa katoilta, kun hirmu lepäsi ilkitöidensä jälkeen. Nyt oli Zikin hetki. Odyliseen viehätysvoimaansa turvautuen nymfi lumosi jumalallisen pedon ja lähestyi sitä omena ojossa. Metamakhosilla oli onnea, sillä karju ei uskaltanut sotkea häntä jalkoihinsa, koska pelkäsi siinä samalla satuttavansa Zikiä, joka ratsasti kentaurillamme. Sankarien viisaan toiminnan ansiosta karju nappasi omenan ja rauhoittui heti. Viehkeä Ziki neuvoi possulaisen palaamaan takaisin kotiinsa Arkadiaan. Kiittäkää Zeusta! Isthmian kisat oli pelastettu!

Loppulämmittelyissä tyranni Kypselos saapui kiittämään Metamakhosta tämän urotöistä sivuuttaen Zikin kokonaan aitohelleenisen sovinistisesti. Kypseloksen talossa kentaurimme sai pyytää palkkiokseen itä vain tyranni voisi tarjota. Kunnon bileet, ajatteli Metamakhos ja varasi tyrannin talon viikoksi omaan käyttöönsä. Seuraavana päivänä alkoivat Isthmian kisat, joiden osanottajat olivat karjujahdissa päässeet pahasti harvenemaan. Niinpä Metamakhos ei kohdannut vertaistaan keihäänheitosta ja sai kunniaa vielä kisamestaruudestakin. Lopuksi ystävämme suuntasivat Poseidonin temppeliin, jonne he palauttivat lykaanien varastamia aarteita ja saivat samalla löytämänsä myyttiset esineet tunnistetuiksi.

Lukuisten hahmojen tehtyä likaisen työn Metamakhos ja Tzat-Zikiziki saivat kuitata kehityspisteet. Kisavoiton verran enemmän saanut kentaurimme nousi tason, Ziki-parka jäi harmillisesti hieman alle vaaditun tuhannen viisauspisteen.

---

Vihdoinkin tämä lämmittelyseikkailu saatiin läpi. Sokkeloisäntä sai oppia ainakin skenaarioiden voimatason säätämisessä. Skenaario oli varsinainen hahmonnielijä: hengissä selvinneen kaksikon takana on seitsemän kaatuneen sankarin jono. Hieman alkoi jo turhauttaa, kun kreetalaisetkin pääsivät hengestään. Samalla pelin sävy liukui yhä koomisempaan suuntaan absurdin toistuvuuden seurauksena. Täytyy jatkossa koettaa asettaa haasteet paremmin ja hieman hillitä tahatonta huumoria. Hahmokuoleman pitäisi olla mahdollisuus, ei väistämättömyys. Joka tapauksessa seuraava seikkailu ei tule olemaan aivan näin suoraviivaista luolastorymyä, vaan toivon pääseväni hieman pelaamaan sivuhahmojakin hirviöiden ohjailun sijaan. Samalla pelaajatkin saavat hieman muutakin haastetta kuin pikku-ukkojen siirtelyä.

Nämäkin sankarit päättivät pyrkiä vuoren laella seisovan temppelin luokse ja tehdä sen vuorenhuipun kupeessa kasvaneen puutarhan kautta. Puutarhan nimi muuten selvisi sankareillemme, kun vireä-ääninen Ibydos tunsi laulun, jossa se esiintyy. Puutarhassa näkyivät edellisen seikkailun jäljet: seireenien raadot ja sankarien ruumiit. Tämänkin kertaiset uhromme pääsivät leikkimään kasvikuntaa, kun tantaloksen köynnökset hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Kohtaaminen osoittautui vaaralliseksi, kun verenimijäkasvi kuivasi Lykos-paran ja Sakiskin sai tietää, mikä on henkihieveri. Tapettuaan toisen köynnöksen Sakis jäi miettimään, mitä tekisi yksin keskellä Arkadiaa.

Kaikeksi onneksi Sakisin isä oli varmuudeksi lähettänyt yhden uskollisista hopliiteistaan Sakisin perään pitämään tästä huolta. Eipä aikaakaan, kun Markon toinen hahmo Kroton löysi tiensä puutarhan luo. Jälleennäkeminen oli riemukas. Ja eikun puutarhaa tutkimaan.

Tällä kertaa seikkailijamme kiinnostuivat valkeasta pöllöstä, joka äkisti alkoikin heille puhua mitä hienointa kreikkaa! Kyse oli oraakkelipöllöstä, tiesi Athenea kumartava Kroton kertoa. Viisaasti innokas aristokraattimme Sakis kysyi pöllöltä, miten lykaanit Arkadian karjua hallitsevat ja selvisi, että salaisuus oli Protamionen taikaomenat. Kun vielä pian puutarhasta löytyi omenapuu, jotakin merkittävää selvästi saatiin aikaa. Luontaisen viehätysvoimansa avulla Sakis houkutteli dryadi Protamionen esiin. Kauniista piirteistä todella oli apua, sillä tällä kertaa dryadi ei usuttanut puutitaanejaan sankarien kimppuun. Pikainen neuvottelu Protamionen kanssa johti sopimukseen: miehemme saisivat omenansa, jos toisivat dryadille inhojen lykaanien päät.

Puutarha rauhoittui Protamionen kohtaamisen jälkeen, joten sankarimme lähtivät etsimään vaaroja lykaanien pesänä toimivasta luolastosta. Luolaston läpi pääsi vuoren laelle Zeuksen temppeliin, jahka ensin teki luujauhoa styygialaisesta kennelistä. Siellä kreetalaiset hetken pronssihärkiä ja -kolosseja ihmeteltyään uhrasivat Ukolle ja poimivat matkaansa neljä Zeuksen salamaa. Näin onnea hankittuaan sankarimme olivat valmiina hyökkäämään pahisten pesään. Luolaston keskussalissa käytiin homeerinen ottelu, jossa kaksi helleeniämme teki selvää koko kahdentoista lykaanin laumasta. Tällä kertaa kumpikaan ei kuollut (vaikka läheltä liippasikin), ja sankarit saattoivat palata Protamionen pakeille lykaanin päät mukanaan. Protamione piti sanansa ja omenen saatuaan toverukset olivat valmiita pyytämään Arkadian karjua.

Haavojensa vuoksi toverukset päättivät levätä. Loppusessio kuluikin sitten mukavasti lemurien kujeiden parissa. Hieman hypnoksen marjoja ja vähän painotettuja noppia ja pian Kroton olikin kelteisillään unessa ja Sakis hankkinut Zeuksen vihan päälleen, pronssikolosseista puhumattakaan. Ilta loppui pohdintoihin siitä, toisiko oraakkelipöllö aamunkoitteessa uuden neuvon.

---

Aikamoista verioopperaahan peli taas oli. Ehkä sokkeloisäntä oli laittanut vastaan hirviöitä vähän liiankin kanssa...

Piirtelin PS:llä pari karttaa kampanjaa varten. Ne on nyt linkitetty sivupalkkiin. Ensin tein Ison kartan Aegeanmeren alueesta, mutta totesin sen ehkä hieman turhan ylimakaiseksi. Siksi raapustin tällä viikolla vielä toisen kartan Etelä-Kreikasta.

Molemmat sankarimme olivat saaneet kotiseutunsa oraakkelilta samat heksametrisäkeet:

Poseidon kutsuvi heimojen valiot, akhaijit luokseen.

Hurmehen punnita kentillä kunnian sankarit saapi.

Korintin seppele urostyön oivan on palkkio kuulu.

Maineteoist’ laulu kiirivi Akhaijan äärestä ääreen.

Kannaksel vartovi urhoja neitsehen aarre se hurja.

Kisaleikkien päälle sen varjo vuorena tummana nousee.

Sankarit varokaa. Kaatajan osa on kuuttaren kosto.

Sanojen innoittamina miehemme olivat suunnanneet  kohti Korinttia. Perillä he saivat huomata saapuneensa suureen helleeniseen urheiljuhlaan, sillä Korintin suosittu tyranni Kypselos oli antanut järjestää ensimmäiset Isthmian kisat Poseidonin kunniaksi. Helleenejä kaikkialta tunnetusta maailmasta oli saapunut tavoittelemaan himoittuja pinjaseppeleitä.

Kisojen aloitusuhria, Kypseloksen kustantamaa hekatombia Poseidonille, oltiin juuri aloittamassa, kun hirveitä alkoi tapahtua: jättiläismäinen ja raivoisa villikarju syntäsi kisakansan keskuuteen kylväen tuhoa ja kuolemaa. Kypseloksen soturit olivat kuin heinää hirmuisen karjun edessä. Paniikki levisi väkijoukossa ja hekatombin härät pääsivät vapaiksi ja villiintyivät. Kaksi sankaria kuitenkin uskalsi asettua petoa vastaan.

Lykosilla ja Aresteella ei ollt suurta onnea villikarjun kukistamisessa, mutta heidän sankarillisuutebnsa ei jäänyt huomaamatta. Lyhyen yhteenoton jälkeen Arestes päätti päästää karjun matkoihinsa. Sen sijaan hän kiinnitti huomionsa outoon liikkeeseen syrjemmällä Poseidonin temppelin sisällä. Lykos lyöttäytyi. hoplittitoverinsa seuraan.

Temppelissä oli varkaita. Inhat susimiehet, lykaanit, olivat rosvoamassa temppelin aarretta. Palkintoseppeleet ne olivat jo ehtineet viedä. Taas taisteltiin. Mittelö oli koitua Lykosin kohtaloksi, mutta onneksi Arestes piti pintansa ja surmasi petomiehet. Pääjoukko oli kuitenkin ehtinyt jo paeta seppeleet mukanaan. Kiitollinen Poseidonin pappi paransi miekkostemme haavoja taioillaan.

Karjun hyökkäys ja palkintoseppeleiden katoaminen tulkittiin kisaväen keskuudessa huonoiksi merkeiksi ja monet harkitsivat jo pikaista kotiinpaluuta. Kuultiinpa myös puheita, joiden mukaan hirvittävä onnettomuus oli tyranni Kypseloksen hybriksen syytä. Tyranni ymmärsikin, että ainoa tapa minimoida imagotappiot olisi pikainen ja päättäväinen toiminta. Niinpä hän julisti palkkion sille, joka kukistaisi karjun ja palauttaisi pyhät palkintoseppeleet. Palkkioksi Kypselos ilmoittii mitä tahansa, minkä hän tyrannina vain voisi antaa.  Helleenimme tarttuivat miehekkäästi haasteeseen ja lähtivät jahtiin vielä samana iltana. He eivät kuitenkaan olleet ainoat, sillä rhodoslainen pankrationisti Hermegoras seurueineen ilmoitti myös lähtevänsä ajoon.

Karjun jäljet yhtyivät pian lykaanien jälkiin. Pian jäljet poikkesivat polulta ja ajo vei protagonistimme Arkadian idyllisille vuorille. Sankarien perässä vaelsi Hermegoras, joten aikailua piti karttaa. Pittoreskeissa maisemissa aikansa harhailtuaan ja melkein tapettuaan uteliaan satyyrin Arestes ja Lykos viimein saapuivat kattilamaiseen laaksoon, jonka keskellä kohosi pöytämäinen kukkula, jonka laella oli temppeliraunio.  Ilmeisesti lykaanien pesäpaikka oli löytynyt.

Lykaanipartion tuhoamisen jälkeen toverukset hipsivät aivan vuoren juurelle metsän reunaan. Alkuun tuntui siltä, että sankareiltamme oli mielikuvitus hieman hukassa, mutta sitten paikalle kipittäneen nuoren faunin ansiosta miehemme Peloponnesoksella keksivät tiedustella temppelivuoren ympäristöä. Samalla he saivat kuula, että villikarju oli Artemiin oma ja että sen paimentaminen oli uskottu satyyreille, jotka nyt olivat neuvottomia, kun lykaanit olivat karjun vieneet. Tiedusteluretkellä kävi ilmi, että lykaanit ilmeisestikin majailivat luolastossa, johon oli kaksi suoraa sisäänkäyntiä. Lykaaneja salakuuntelemalla selvisi, että luoliin pääsisi myös vuoren laella jököttävän temppelin kautta. Pahaksi onneksi vuoren seinämät näyttivät pahoilta kiivetä. Muuten paljaat kalliorinteet kuitenkin olivat yhdeltä sivultaan korkeiden okapensaiden peitossa. Pensaiden välistä kohisi vesiputous. Sankarit päätivät koettaa onneaan siellä.

Uroomme kapusivat sankarillisesti vesiputouksen liukastamaa kalliota ja hämmästyivät suuresti, kun saivat huomata, että ylhäällä odottikin puutarha - villiintynyt ja ikivanha mutta puutarha kuitenkin. Puutarhan tiheät pensasaidat muodostivat tiiviin sokkelon, jonka halki pieni joki virtasi. Oivat sotiveikkomme ryhtyivät tutkimaan sokkeloa löytääkseen reitin ylös temppelille.

Sokkelolla oli vartijansa, sillä hyvin nopeasti seireenien laulu yllätti helleenit.Väkevä arestes lankesi lumoukseen mutta onneksi monineuvo Lykos pysyi omana itsenään. Seurasi tiukka taisto mutta lopulta urhomme kukistivat kaikki neljä siivekästä vihollistaan. Seireenien jälkeen oli rauhallisempaa ja sankarimme keskittyivät ihailemaan puoliksi kasvillisuuden peittämiä marmoripatsaita ja muita rakennelmia. Arestesta ja Lykosia ilahdutti myös kesynoloinen pöllö, joka istuskeli Athenen patsaan olkapäällä.

Pian nuoret keihäänheiluttajamme löysivät itsensä pieneltä aukiolta, jonka keskellä kasvoi omenapuu, jonka oksilta roikkui kolme heleänpunaista omenaa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Tyventä myrskyn edellä, saivat aseveljet todeta, kun jättiläismäinen puutitaani huojui heidän kimppuunsa oksat naristen ja juurakkojalkoja korkealle nostellen.

Ensimmäisenä puutitaanin otteeseen pääsi Lykos-parka. Metsästäjämme ehti kerran pistää kaarnaa keihäällään, mutta pian puuhemmo oli heittänyt hänet puutarhan keskellä kasvavaan lampeen. Lammessa hyökkäyslevä otti Lykosin otteeseensa. Taistelu hukkumista vastaan alkoi. Sillä välin Arestes teki parhaansa jättiläismäistä vihollista vastaan käyttäen apunaan niin öljyä ja tuluksia kuin ihan vain miekkaa ja keihästäkin. Puutitaani kuitenkin sai hopliitin tiukasti otteeseensa ja alkoi puristaa. Toverusten viimeiset hetket olivat epätoivoista pyristelyä: Lykos ei vain saanut leikattua leviä ajoissa poikki ja Arestes vain melkein onnistui miekallaan tappamaan puisevan vihollisensa. Niin kohtasivat sankarit loppunsa Protamionen puutarhassa.

Arkadian karju jäi siis näiltä sankareilta pyytämättä ja Isthmian kisojen seppeleetkin ovat yhäti kateissa. Seikkailu ei kuitenkaan ole ohi; sankarit vain vaihtuvat. Uudet yrittäjät lähestyvät pöytämäistä vuorta ja nuori fauni etsii Arkadian lehdoista pelottomia yrittäjiä auttamaan kansaansa...

Ensimmäset hahmokuolemat tulivat hyvin heti nyt alkuun. Pelaajia olisi varmaankin harmittanut enemmän, jos alta olisi kuollut levelöitynyt hahmo. Nyt onneksi meni ihan vain aloittelijoita. Todettakoon nyt vielä ääneen, että aion suhtautua täysin fatalistisesti pelaajahahmojen kohtaloon. En siis pelasta heitä jumalan kädellä missään tilanteessa. Näin siksi, että tämäntyyppisissä seikkailuissa haaste ja siihen vastaaminen hyvässä urheiluhengessä ovat nähdäkseni keskeisiä juttuja. Kun hahmot voivat oikeasti kuolla, tuntuvat saavutuksetkin joltain. Sen verran kuitenkin kannustan riskinottoon, että puolet kuolleen hahmon kehityspisteistä (glory, wisdom tai experience) siirtyy pelaajan seuraavalle hahmolle. Olkoon se vaikka edellisen elämän hyvää karmaa.